Kuntoutuksen historia

1. Sosiaaliturvan kehitysvaiheet

Ennen kuin Suomi itsenäistyi (v.1917), se kuului Venäjään autonomisena suurruhtinaskuntana.

Köyhäinhoidon kausi
1800-luvulla ihmiset viljelivät maata ja Suomi oli jakaantunut kyläyhteisöihin.
Vanhukset saivat huolenpidon lapsiltaan ja isovanhemmat huolehtivat näiden lapsista.

Sosiaalityö oli tuolloin orpojen, rikollisten, kerjäläisten, ja parantumattomasti sairaiden sijoittamista laitoksiin kaupunkien ja yhteiskunnan ulkopuolelle. Aikansa syrjäytyneistä tuli hyljeksittyjä. Laitoksissa heitä ei juurikaan autettu, eikä monillakaan ollut mahdollisuuksia selvitä niistä takaisin yhteiskuntaan.

Ihmiset alkoivat käydä kauppaa ja tavarat maksettiin rahalla. Samalla rakennettiin rautateitä ja kulkuyhteydet paranivat huomattavasti. Tämä johti siihen että ihmiset olivat enemmän tekemisissä toistensa kanssa.
Ihmiset alkoivat käydä palkkatöissä, ja työ- sekä vapaa-ajan merkitys korostui.
Julkinen sosiaaliturva oli melkein olematonta, jokainen huolehti itsestään. Vallalla oli hyväntekeväisyysajattelu, heikompia autettiin ja säälittiin. Perustettiin erilaisia köyhäin- ja vaivaistaloja.
Ihmiset olivat ahkeria sekä omatoimisia ja tekivät kovasti töitä.

Työväenkysymyksen kausi (1800-1900 luvun vaihde)
Alettiin miettiä, miten työväestön oloja voisi parantaa. Uusia lakeja säädettiin, mm. liittyen lasten työssäkäynnin rajoittamiseen ja tapaturmavakuutukseen, joka korostaa työnantajan vastuuta. Erilaisia ammattijärjestöjä perustettiin.


Maailmansotien välinen aika (1918-1939)
Sodan jälkeistä suomea alettiin parantelemaan pienillä uudistuksilla.Sosiaaliturva oli kunnallisen köyhäinhoidon varassa. Sosiaalivakuutuslainsäädäntöä alettiin säätää. Lastensuojelu sekä sosiaalityö alkoi. Kansaneläkelaki astui voimaan vuonna 1937. Se oli merkittävä kehitys Suomen sosiaaliturvassa. Myös uusi tapaturmavakuutuslaki (1935) sekä äitiysavustuslaki (1938) olivat suuria edistysaskeleita.

Hyvinvointivaltion laajentamisen kausi (sodan päättyminen 1990 luvun alku)
Sotien jälkeen (1940-1970) Suomalaisten sosiaalinen ajattelutapa muuttui. Sotien jälkeen keskityttiin sotakorvauksien maksamiseen, sotavammaisten, -leskien, ja -orpojen auttamiseen, sekä asuttamistoimintaan.
Ihmiset muuttivat työn perässä kaupunkeihin. Elämäntyyli oli hyvin kulutuskeskeinen, keskityttiin kuluttamiseen ja työssä käyntiin. Myös naiset siirtyivät työelämään miesten rinnalle. Tämän johdosta avioliittoja solmittiin vähemmän ja avioerot lisääntyivät. Myös lapsia syntyi vähemmän kuin ennen.
Samalla tehtiin monia ja hyvinkin merkittäviä uudistuksia sekä säädettiin uusia lakeja. Tavoitteena oli taata vähimmäistoimeentulo kaikille kansalaisille. Sosiaali- ja terveydenhoitopalvelut ilmaisia ja lakisääteisiä. Vammaisille tuli erilaisia palveluita, sekä tuli perhepoliittisia uudistuksia (lapsilisät (1948), äitiyspäiväraha, päivähoitolaki (1973), lastensuojelulaki, kotihoidontuki (1985)).
1990 kaikille alle 3-vuotiaille lapsille taattiin päivähoitopaikka/kotona hoidettaville lapsille kotihoidon tukea. Kuusi vuotta myöhemmin päivähoito-oikeus alkoi koskea kaikkia alle kouluikäisiä lapsia.

Tapaturmavakuutus alkoi koskea myös henkisen työn tekijöitä.
Äitiysavustusta alettiin maksaa kaikille synnyttäjille vuonna 1949.
Vuonna 1956 astui voimaan kansaneläkeuudistus, joka paransi eläkeläisten asemaa; eläkkeitä alettiin maksaa kuukausittain. Tällöin moni ihminen alkoi saamaan ensinmäistä kertaa omaa rahaa joka kuukausi. Samana vuonna tapahtui myös jotain merkittävää; huoltoapulaki hyväksyttiin. Sen ansiosta sosiaaliavun saamisen edellytyksenä ei ollut enää ainoastaan köyhyys, vaan myös vähävaraisille (ennaltaehkäisevää työtä). Näin päästiin irtautumaan köyhäinhoidosta sosiaalihuoltoon.
Valtion ja kuntien yhteistyö terveydenhuollossa alkoi v. 1943, jolloin keskussairaalalaki astui voimaan, ja ensinmäisen keskussairaalat aloittivat toimintainsa 1950 -luvun alussa.

1960- luvulla oli tavoitteena laajat terveydenhuollon palvelut, ja 1970 keskityttiin sairauksien ehkäisyyn. Pakollinen sairausvakuutus tuli vuonna 1963. Tämän ansiosta jokainen suomessa asuva on vakuutettu sairauden, raskauden tai synnytyksen varalta. Se korvaa kustannuksia sekä tulomenetyksiä. Tämä paransi sosiaaliturvaa.
Suomi muuttui entisestä maatalousyhteiskunnasta teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi (n. 1970). 1972 Kansanterveyslaki astui voimaan, tavoitteenaan taata kaikille kansalaisille yhtenäiset terveydenhuoltopalvelut (syntyi julkiset perusterveydenhuoltopalvelut → kuntien velvollisuus järjestää sairaanhoito, kouluterveydenhoito, sekä alle 17-vuotiaiden hammashuolto).
Suomesta oli tulossa kovaa vauhtia toimiva hyvinvointivaltio.

Lama-ajan sosiaalipolitiikka (1990) Suomeen iski syvä talouslama. Lama vaikutti joihinkin lakeihin ja tukiin, joihin tehtiin uudistuksia ja leikkauksia.
Työttömyys kasvoi nopeasti, joka pienensi verotuloja, ja erilaiset sosiaalimenot kasvoivat (esim. eläke- ja sairausturva, työttömyysturvan menot, verovaroilla maksettiin sosiaali- ja terveyspalvelut). Suomen valtio alkoi velkaantua. Taloutta pyrittiin tasapainottamaan kiristämällä työn verotusta. Suomi liittyi EU:hun vuonna 1995.
Uudistuksiakin oli. Vuonna 1990 astui voimaan perhe-eläkeuudistus, jonka ansiosta myös mieslesket saivat tukia. Myös kuntoutuslaisäädäntö uudistui 1991, joka selkeytti kuntoutusjärjestelmän työnjakoa, useisiin lakeihin myös sisällytettiin kuntoutusvelvoite. Kuntoutuksen aikana saa kuntoutusrahaa, jota maksetaan 16-64- vuotiaille.
Laman aikana esim. terveydenhuollossa asiakkaiden maksuosuus kasvoi.
Palvelurakenne muuttui nopeasti laitoshuollosta kohti avohuoltoa. Yksi syy tähän on se että laitoshoito on kalliimpaa kuin avohoito.

Nykyajan sosiaalipolitiikka
Nykyään (1970-) talouskasvu on suotuisaa, ja ihmiset ovat enemmän kansainvälisiä; teknologia ja media on kehittynyt huomattavasti. Voidaan olla yhteyksissä myös ulkomaihin, ja myöskin ulkomailta uutisoidaan enemmän. Erilaisia keksintöjä ja tuotteita keksitään kokoajan.
Suomeen on kehittynyt palveluyhteiskunta, palvelualoilla on eniten ihmisiä, mm. terveydenhuollossa, kaupan käynnissä, sekä matkailussa. Kulttuurimme on kansainvälinen, ja moniarvoinen. Eri perhemuotoja on monia (sinkut, hajonneet perheet, yksinhuoltajaperheet, uusperheet, sateenkaariperheet).
Suomea pyritään kehittämään mahdollisimman hyväksi hyvinvointivaltioksi. Tärkeää on hyödyntää kuntoutujan omia voimavaroja, eikä tehdä puolesta sitä minkä hän voisi tehdä itse.

Sosiaali- ja terveydenalalla palvelut ovat nykyään osittain kolmannen sektorin järjestämiä (yhdistykset, järjestöt). Mutta eteen on tullut uusi haaste; suuret ikäluokat. He jäävät kohta eläkkeelle, ja työntekijöistä on kova pula. Etenkin hoitoalalle tarvitaan tulevaisuudessa enemmän työvoimaa.
Uusia tukia on myös tullut; mm. omaishoidon tuki (1993), jota kunta maksaa omaisille jotka hoitavat vanhuksia, vammaisia tai pitkäaikaissairaita.
2004 ammatillinen kuntoutus tuli lakisääteiseksi toiminnaksi.
Nykyään sosiaaliturvan avulla pyritään turvaamaan kaikille kansalaisille kohtuullinen elämisen taso ja toimeentulo, joko rahallisina etuuksina tai palveluina. Turva kattaa mm. sairauden, toimintarajoitteisuuden, työkyvyttömyyden, vanhuuden, työttömyyden, sosiaalisen syrjäytymisen.


2. Kuntoutuksen historialliset askeleet

Kuntoutuksen alkuvaihe

Kuntoutusta on ollut niin kauan kuin on ollut sairaita, eli aina. Kuntoutuksen esivaiheet voidaan sijoittaa noin 1800-luvulle. Silloin oli suomessakin köyhäinapua ja vammaishuoltoa. Toiminta oli hyväntekeväisyyden varassa. Valtio järjesti mm. tuberkuloosiparantoloita, mutta muuten sen osuus jäi todella pieneksi.

• invalidihuoltolaki astuu voimaan v. 1947, joka on merkkitapaus raajarikkoisten huoltolaitoksen historiassa, ja myöskin ensinmäinen kuntoutuslaki Suomessa. Invalidihuoltolaki takaa laitokselle kohtuullisen valtionkorvauksen, koska sen harjoittama koulutus on lakisääteistä invalidihuoltoa.

Kuntoutuksen alkuvaiheessa periaateena on että viat ja vammat pyritään korjaamaan, ja saamaan ihmiset takaisin töihin, koska sotien jälkeen työvoimasta oli huutava pula.

Kuntoutuksen laajenemisen kausi

• Kuntoutus sai uusia asiakasryhmiä.
• Kuntoutus laajenee osaksi yleistä palvelujärjestelmää

Kuntoutuksen nykyvaihe

• Kuntoutuslainsäädäntö uudistuu
• kuntoutusta pyritään kehittämään mahdollisimman laadukkaaksi toiminnaksi
• hoitajat pyrkivät hoitamaan kuntouttavalla työotteella
• pyritään siihen että ei ole enää korjaavaa toimintaa, vaan varhaiskuntoutusta

Ennen ihmisten oli pakko karsia ja torjua heikoimmat ja sairaat keskuudestaan. Muuten ei olisi selvitty esimerkiksi ruuan hankinnasta ja liikkuvasta elämäntavasta. Kuolema oli luonnollinen asia. Ihmisen on kuitenkin yhtä luonnollista huolehtia heikoimmista ja sairaista. Toisista välitetään, ja auttaminen on myös yhteisten etujen mukaista. Ihmiselle on tärkeitä perhe, suku, ja lähimmäiset.
Maanviljelyn keksiminen ja paikoilleen asettuminen mahdollistivat tämän. Hoitoa, lääkitystä ja apuvälineitä on kehitetty kokoajan.
Kun teollinen vallankumous alkoi, yhteiskunta alkoi olla vastuussa heikoimpien auttamisesta.
Köyhistä, vammaisista ja huono-osaisista ovat aina huolehtineet erilaiset hyväntekeväisyysjärjestöt ja seurakunnat (kristillinen auttamistyö).
Auttamiseen liittyy läheisesti armo, sääli ja huolenpito. Kautta aikojen on perustettu erilaisia sotavammasairaaloita sekä kouluja vammaisille.

Ne ovat olleet tarpeellisia yhteiskunnan toiminnan kannalta. Tuotantoelämässä ja maanpuolustuksessa on tarvittu terveitä, työikäisiä miehiä, ja siksi heistä on huolehdittu erityisen hyvin.

Myöhemmin kuntoutus alettiin ymmärtää yhteiskunnan velvollisuutena ja nähtiin että siitä on paljon hyötyä.
Sitten alkoi ensimmäinen maailmansota (v. 1914-1918 ). Kuntoutus alkoi kehittymään hurjalla vauhdilla. Sotavammaisia alettiin kuntouttaa takaisin työvoimaksi, siitä säädettiin jopa lakeja ja toimintamalleja. Sodasta oli siis jotain hyötyäkin; kehitystä tapahtui ensiavussa, lääkitsemisessä, lääketeknologiassa ja kuntoutuksessa. Tämä mahdollisti sen että yhä useammat vaikeastikin vammautuneet jäivät eloon.
Suomessakin perustettiin mm. sokeainkouluja aistivammaisille (1865). Kansaneläkelaki tuli voimaan vuonna 1937, jonka ansiosta työeläkkeen saaja saa tukitoimina sairaanhoitoa, ammattiopetusta, ja työ- sekä apuvälineiden hankinnan.
Sotien jälkeen, 1940 ja 1950- luvulla kuntoutustoiminta käynnistyi varsinaisesti Suomessa. Kuntoutuksella palautettiin sodissa vammautuneiden miesten toimintakykyä ja saatettiin heidät sairasvuoteelta takaisin työelämään. Sodan jälkeen oli valtava työvoimapula, jolloin miesten kuntouttaminen takaisin töihin oli todella tärkeää. Alettiin ymmärtää että ihminen tarvitsee apua ja tukea myös sairaalasta kotiutumisen jälkeenkin.
1960 -luvulta lähtien kuntoutus on ollut osa yleisiä palveluja. Alettiin tuottaa kuntoutuspalveluja ja maksaa kuntoutusrahaa sosiaaliturvan kautta. Lukumäärä on noussut tasaisesti vuosi vuodelta. Myös erillisiä kuntoutusosastoja perustettiin.
Nykyään kuntoutuksen kohderyhmä on paljon laajempi ja monipuolisempi. Myös kuntoutuksen käsitys on muuttunut. Se on moniammatillista yhteistyötä, ja kuntoutuminen nähdään eräänlaisena prosessina, jossa nähdään kuntoutujan ongelmat ja voimavarat, sekä mietitään keinot niihin pääsemiseksi. Työ on suunnitelmallista ja tavoitteena on kuntoutujan omatoimisuus. Kuntoutus on nykyään enemmänkin ennaltaehkäisevää toimintaa (esim. varhaiskuntoutus= tuetaan toimintakykyä jo varhaisessa vaiheessa, jolloin vältytään sairastumiselta, burn outilta tai syrjäytymiseltä.)
1990-luvun uudistuksen ansiosta kuntoutujan asemaa parannettiin. Myös työmarkkinajärjestöjen sopimus tyky-toiminnasta tuli samana vuonna.

Suhtautuminen heikkoihin, vammaisiin ja poikkeaviin ihmisiin on ollut vaihtelevaa kautta aikojen. Se on usein perustunut ennakkoluuloihin. Vammaisia on sorrettu ja syrjitty.
Ihmiset ovat aina ihailleet ja tavoitelleen hyvää terveyttä ja toimintakykyä, ja vajaakuntoiset ja vammaiset on koettu alempiarvoisiksi ja huonommiksi ihmisiksi kuin muut. Auttaminen on kuitenkin koettu eräänlaiseksi velvollisuudeksi, yhteiskunnan vastuuksi auttaa. Ennen vammaisuus on voitu nähdä seurauksena synnistä tai noituudesta, holtittomuudesta, laiskuudesta tai kevytmielisyydestä. Sotien jälkeen pula-aikana, jokaista kättä tarvittiin, ja asenteet vammaisia kohtaan muuttuivat, ja heitä alettiin pitää yhtä arvokkaina kuin muitakin ihmisiä.
Sotavammaisista huolehtimista on aina pidetty tärkeänä.
Vammaisista ja poikkeavista käytetyistä nimityksistä näkyy selvästi ihmisten asenne. Nimityksiä on ollut esim. vaivainen, raajarikkoinen, vajaamielinen, sokko, vaivaistalo, Pahamaineisten lasten asuttamisyhdistys, ja kunnan hoidokki.

Sairaus- ja vammakäsitys on myös muuttunut. Ennen kuntoutuja oli henkilö jolla oli pysähtyneessä tilassa oleva sairaus tai vamma. Myöhemmin myös kroonisia sairauksia sairastavat saivat oikeuden kuntoutukseen.
Että kuntoutus voisi käynnistyä, edellytyksenä on ollut aina joku vian, vamman, tai sairauden toteaminen. Ennen vanhaan kuntoutus alkoi kun lääkäri totesi jonkun konkreettisen vamman vaikkapa sääriluun murtuman.

Nykyään on otettu huomioon myös monimutkaisemmat kuntoutusta tarvitsevat ongelmat, joiden takia ihminen voi menettää toimintakykyään, kuten pitkäaikaistyöttömyys, henkinen uupuminen, rahavaikeudet, asunnottomuus, tai perhe-elämän ongelmat, jotka voivat olla myös joidenkin fyysisten oireiden takana. On huomattu että myös sosiaaliset ja psyykkiset tekijät vaikuttavat ihmisten terveyteen suuresti.